1. SOTILASKIVÄÄRISTÄ KILPA-ASEEKSI
Alkuperäinen tukkiinsovitus
Alkuperäinen tehtaalla tai varikolla aikoinaan suoritettu jalkaväenkivääri M/39:n
rautojen sovittaminen tukkiin ei vielä ole petaamista. Siinä vain varmistetaan, että
aseen piippu asettuu keskelle tukin ja kädensuojuksen muodostamaa “putkea” eikä
kosketa sen sisäpintaan. Tähän käytettiin ohuita peltilevyjä vastimen alapinnan ja
lukonkehyksen “hännän” alla. Tukin piti lisäksi “kevyesti” tukea piippua
yläsiderenkaan kohdalta. Ikävä kyllä, alkuperäinen idea ei läheskään aina toimi. Jos
tukkimateriaali olisikin pähkinäpuuta koivun sijaan, ei varsinkaan ammunnan
aikainen lämpeneminen siihen niin vaikuttaisi.
Vaikka Ukko-Pekan raudat ja tukit ovat standardikokoisia, eivät toleranssit ole tiukat,
eivätkä ne voisikaan olla, sillä onhan sovituksen toinen osapuoli materiaalia, joka
“elää” enemmän tai vähemmän. Puuaines, sen suoruus ja tiheys sekä aikanaan imemä
kyllästemäärä vaihtelee. Kiväärintukkien valmistusmenetelmä oli aikoinaan varsin
manuaalista, jonka vuoksi yksilöt poikkevat usein mitoiltaan toisisistaan. Usein
esimerkiksi rautojen vastimen ja vastinpultin pinnat eivät kohtaa, johtuen tukin
porausten keskinäisistä mittasuhteista. Taaimmainen kiinnitysruuvi joutuu näin
vastimen virkaan, aiheuttaen aseen rekylointia, tukkihalkeamia ja iskemien hajoitusta.
Kiväärin alkuperäinen tukki
Vanhoissa elämää nähneissä aseissa ovat tiukasti kiinnitetyt rautaosat painaneet
kontaktikohdista puuaineksen kasaan. “Aktiivipalveluksen” aikaiset jyrkät
kosteusvaihtelut ovat mahdollisesti vääntäneet tukkia. Rekyyli, sulkeisharjoitusten
“jalalle vie” ja kuiva varikkosäilytys ovat ehkä aiheuttaneet tukkiin hiushalkeamia.
Usein sota-aikana kiireessä viimeistellyn tai uuden varikolla varaosista kootun
kiväärin sovitus ei alunperinkään ole kilpailukäyttöön riittävä.
Alkuperäiskunnossa oleva suomalainen sotilaskivääri on asehistoriallisesti arvokas
muisto kansakuntamme kamppailusta itsenäisyytensä puolesta. Tämän vuoksi en
missään nimessä suosittele vanhan sodankäyneen tai alkuperäiskuntoisen aseen
“parantelua”. Tämä kirjoitukseni käsitteleekin siis ainoastaan uuden kilpailukäyttöön
tarkoitetun varikkotukin sovittamista vanhaan alkuperäiskuntoiseen aseeseen.
Alkuperäistukki siis säilytetään visusti, mutta ase varustetaan tuliterällä tukilla, johon
raudat sovitetaan ja pedataan.
Uusi tukki varikkomyymälästä
Ukko-Pekan varikkotukkeja saa ostaa huokealla esim. puolustusvoimien Kuopion ja
Hämeenlinnan varikkomyymälöistä. Myös yksityisillä asekauppiailla ja esim. eri
asemessuilla niitä on kaupan. Tukkien määrättyjä metalliosia voi ehkä joutua hieman
metsästämään eri paikoista, mutta talteen laitetun alkuperäistukin metalliosia kauniisti
irroitettuna voidaan “lainata”. Asevarikoilla 1960- ja 70-lukujen taitteessa osista
koottuja kivääreitä en pidä asehistoriallisesti niin arvokkaina, ettei niiden
alkuperäistukkeja voisi pedata. Varsinkin kun jotkut niistä näyttävät olevan varsin
heikosti viimeisteltyjä. Suojeluskuntapystykorva M/28-30 vaatii oman tukkinsa –
13
tuleehan kilpailuaseen säilyä mallinmukaisena. Ei siis Ukko-Pekan tukkia
Pystykorvaan. Uusia varikkotukkeja olikin vielä joku aika sitten saatavilla. Sakolla
tehty alkuperäinen sovitus on kuitenkin aikoinaan huolella tehty, minkä vuoksi
hyväkuntoinen aseyksilö on yleensä valmiissa kilpakunnossa. Siispä kehoitan
jättämään nämä keräilyllisestikin arvokkaat kiväärit rauhaan “askarteluilta”.
Tukin ulkonäkö
Vanha alkuperäinen tukki voi siis olla kovinkin kolhuinen tai halkeillut, vaikka aseen
piippu olisikin vielä hyvässä kunnossa. Uuden varikkotukin voi viimeistellä ja
käsitellä mielensä mukaiseksi. Uhraamalla aikaa ja työtä aseen ulkoinen ilme
kohentuu vastaavassa suhteessa. Itse olen tasoitellut tukkisorvin jäljet hiekkapaperilla
hiomalla kevyesti syiden suuntaan. Tämän jälkeen olen käyttänyt eri vahvuisia
teräsvilloja samalla öljykyllästäen tukkia. Viimeisin pintakäsittely suoritetaan öjyyn
kyllästetetyllä teräsvillatupolla pyörivin liikkein.
Öljynä olen käyttänyt ohutta kylmäpuristettua pellavaöljyä. Viime aikoina olen
siirtynyt Rustie’s Danish Oil –nimiseen tuotteeseen, joka tekee kulutusta kestävän
pinnan. Vernissahan sopii myös tähän tarkoitukseen, mutta kuivumusaika on pitkä, ja
tukki voi helposti jäädä tahmeaksi. Öljykäsitelty tukki on miellyttävä kädelle.
Pintakäsittelyn voi uusia aina tarvittaessa, eikä aseesta tule liian kiiltelevän
krumeluuria kuten nykyisillä lakoilla helposti tulee. Öljykäsittely tuo puun kuviot
kauniisti esiin, ja koivupuun väri vain kaunistuu tukin tummuessa ajan mittaan.
Petsien käyttö on melko turhaa, koska varikkotukit on jo aikanaan kyllästetty, eikä
tukki ime petsiä enää tasaisesti. Lisäksi voi väristä tulla turhankin eksoottinen.
Suoluskuntapystykorvassa M/28-30 käytön jäljet tukissa kertovat omaa historiaansa.
Hiottu ja puleerattu, ns. “kunnostettu” alkuperäistukki taas kertoo jostain aivan
muusta...
2. SOTILASKIVÄÄRIN TUKKIINSOVITUKSEN OPIT
Nykyaikaisen tukkiinsovituksen perusidea
Toisen maailmansodan jälkeisinä vuosikymmeninä nousi Neuvostoliitto
uheiluammunnan kansainväliseen eliittiin. Panostus ammuntatekniikan,
valmennuksen ja asetuotannon alueella oli voimakasta. Näihin aikoihin käytettiin
kunkin maan virallista sotilaskivääriä sotilaskiväärikilpailuissa. Neuvostoliitossa se
oli kivääri Mosin-Nagant m/91-30, ja ennenkaikkea sen tarkka-ampujaversio ilman
optista tähtäintä. Koska aseet olivat massatuotantoa, tuli tärkeäksi uuden aseen
”kunnostus” kilpailukäyttöön. Näinhän tosin on laita venäläisten aseiden kohdalla
yleensäkin.
Vuonna 1957 Neuvostoliitossa julkaistussa kirjassaan ”Sportinaja strelba iz vintovki”
(Urheiluammunta kiväärillä) A. A. Jurjev kuvaa Mosin-Nagantin tukkiinsovituksen
perusidean. Myöhemmin tekijä laajensi teostaan sisältämään myös pistooliammunnan,
ja se julkaistiin vuonna 1962 nimellä ”Sportivnaja strelba” (Urheiluammunta). Tämä
kirja julkaistiin suomeksi vuonna 1965 Arvi A. Kariston kirjapainon toimesta ja
R.Hurmeen suomentamana ja P.H. Näätäsen avustamana. Tämä kirja on todellinen
klassikko, ja sen löytämistä käytettynä voi verrata pieneen lottovoittoon.
14
Mainittakoon, että kirjan ampumatekniikkaosan englanninkielistä painosta voi tilata
Yhdysvalloista NRA:n (National Rifle Association) postimyynnistä.
Opit Neuvostoliitosta
Jurjevin ”Urheiluammunnassa” annetaan seikkaperäiset ohjeet usean
neuvostoliittolaisen aseen kilpailukuntoon saattamiseksi. Paitsi Mosin-Nagantin
osalta, teos on perustavaa laatua oleva oppikirja maassamme runsaasti esiintyvien
Toz-pienoiskiväärien ja Margolin-pienoispistoolien virityksen alalla.
Santahaminan urheilukomppanian kouluttaja, luutnantti Uuno Kurkinen omaksui
hyvällä menestyksellä Jurjevin opit puolustusvoimien kärkiampujien koulutukseen ja
sovelsi hänen oppejaan vuonna 1971 julkaistussa “Kivääriammunnan
koulutusoppaasaan”. Tässä “Unkka” on kuvia myöten lainannut Jurjevin perusidean ja
soveltanut sitä meidän sotilaskivääriimme M/39:ään venäläisen asemesta.
Ne kolme tukipistettä
Alla oleva kuva on julkaistu Jurjevin “Urheiluammunnassa”, mutta Kurjisen kirjassa
sitä ei esiinny. Kuvassa on esitetty ne kohdat kiväärin tukissa, joiden tulisi tiiviisti ja
tasaisesti tukeutua rautoihin, jotta aseen tukkiinsovitus olisi optimaalinen:
- lukkokotelon takapään alataso
- vastinkorokkeen takana oleva taso
- patruunapesän alapinta
15
Jurjev ei kuitenkaan puhu kirjassaan massapetauksesta, vaan edellä mainittujen
pääkohtien (lukonkehyksen taaimmaisen kiinnitysruuvin ympäristö, vastimen takana
oleva suora pinta ja patruunapesän tukeutumiskohta tukissa) sovitus suoritetaan
öljyttyjä pahvin- ja paperinpaloja hyväksikäyttäen.. Tämä onkin hyvä keino suorittaa
uudelleen Ukko-Pekankin tukkiinsovitus ilman varsinaista petaamista. Tavoite on siis
(vastinkontaktin lisäksi) rautojen tasainen tukeutuminen näistä kohdista tukkiin ja
piipun asettuminen keskelle avarrettua piippukourua.
Rekyyli ja värähtelyt
Jurjevilta on Kurkinen myös kopionut kuvan, jossa esitetään ne kohdat tukissa, jotka
eivät saa koskea rautoihin, eli lukonkehyksen takaosa ja liipasinlaitteen korvakkeet.
Jos ne ottavat kiinni tukkiin, potkii ase voimakkaasti. Myös tukkihalkeamia voi tämän
seurauksena esiityä.
Lukonkehyksen ja syöttökotelon, samoin kuin tukin ja syöttökotelon väliin on
Jurjevin mukaan jätettävä välys aseen rekyloinnin tasaamiseksi ja vapaan värähtelyn
takaamiseksi. Tässä Kurkinen on selvästi eri linjoilla ja perää syöttökotelon tukkiin
vastaaviin pintoihin hitsattavaksi lisää ainetta sekä sivu- että pituussuunnassa.
16
