Tarkka-ampujan perusampumatekniikka.

LSa · helmikuu 02, 2007, 03:59

[/color]

Antaa palaa. Raadelkaa tämä aihe niin tarkasti, kuin vain pystytte!

mamannon · helmikuu 04, 2007, 15:45

Yksi juttu joka minua hekilökohtaisesti kiusaa (vaikkakaan ei pitäisi, kun en ole koskaan ole ollut asian kanssa tekemisissä) on tuo röllitetty kivääri. Tuliasemassa se on tietysti välttämätön, mutta toivottavasti ei siirryttäessä. Ajatukseni kulkee niin, että kun siirrytään toiminta-alueelle, kiväärissä ei ole kiikaritähtäintä (se on repussa) ja asetta käytetään avotähtäimillä. Mutta tuo rölli luultavasti pilaa ideani. No, avotähtäimet ovat joka tapauksessa välttämättömät katu-uskottavuuden saavuttamiseksi... :lol:

T: mamannon

HJu · helmikuu 04, 2007, 16:00

Yleensä ei paranna aseen kenttäkelpoisuutta eikä varsinkaan tarkkuutta jos tähtäintä jatkuvasti irroitellaan aseesta. Voisi sanoa että se on lähinnä ikävyyksien kerjäämistä.

Samaisesta syystä itselataavissa ta-kivääreissä on länsimaissa siirrytty variaabelien käyttöön. Voi vääntää suurennoksen pienelle liikuttaessa ja asemassa taas vähän isommalle. Ase on ta-käyttökunnossa koko ajan.

Aseiden röllitys kannattaa pitää jossain tolkussa ja usein sellaiset piipun päälle vedettävät sukat ovat kätevä ja nopea tapa hoitaa asia. Jos aseessa on rautaetutähtäin niin sukan voi kiinnittää siihen etupäästä ja takapäästä esim. kiikaritähtäimenjalkaan tai -kiskon etupäähän.

Vararautatähtäimet ovat kyllä hyvä olla olemassa aseessa kuin aseessa. Rahamiehillä voi olla vara-kiikaritähtäin sopivilla jaloilla repussa mutta se on kallista ja ehkä hieman hätävarjelun liioittelua minun mielestä.

Ampumatekniikasta: TA:n pitää pystyä käyttämään asetta myös muualla kuin ampumaratakatoksessa ja ampumaan myös epäergonomisista asennoista.

Tappi · helmikuu 04, 2007, 19:42

Tässä tähtäinasiassa sivuttiinkin jo tähtäimenvaihtoa, joten kiikarinkiinnityskiskolla on suuri merkitys. Picatinykisko puoltaisi paikkaansa jolloin aseeseen voidaan kiinnittää joko holo- tai muu punapistetähtäin siirtymäosuuksille, sekä kalustorikon sattuessa saadaan uusi ase vanhaan tähtäimeen tai päinvastoin. Kriisitilanteessa myös kentältä kerätty kalusto, joka palautetaan varikolle on kaikille yhteensopivaa.

mamannon · helmikuu 04, 2007, 21:34

Tuosta ammuntatekniikasta: tämä voi olla typerä juttu, mutta minusta se pitäisi jakaa kahteen asiaan: perusammuntaan ja ballistiikan hallintaan. Itse en juuri ballistiikkaa hallitse, mutta sisällytän siihen kaiken, mihin tarvitaan etäisyyden arviointia (poislukien esim ennakon otto hirviradalla. Kyse ei silloin ole todellisesta ennakon otosta, vaan sellaisesta lähellä liikkuvaan maaliin ampumisen totuttelusta).

Sen sijaan tuosta perusammunnasta minulla on enemmän näkemystä. Siinä on lähinnä kyse oman motoriikan kehittämisestä ja mielestäni harjoittelun pääpainon tulee olla pystyammunnassa. Tämä harjoittelu on mielstäni välttämätöntä TA:lle, koska se varmistaa onnistuneen laukaisun mahdollisuutta myös muissa ammunta-asennoissa ja antaa mielestäni tuntuman siitä, millaiselta ammuntatilanteen pitää tuntua, jotta laukaisu olisi onnistunut (Tämä siis edellyttää sitä, että käytössä on kaukoputki, josta voi välittömästi laukasun jälkeen todeta, mihin kuti meni. Siten kyseinen harjoittelu pakostakin rajoittuu lyhyelle matkalle, hyvällä kaukoputkella voi iskemät erottaa taulusta enintään 300 päästä).

Vaikka en todellisesta pitkän matkan tarkka-ammunnasta mitään ymmärräkään, uskallan väittää, että tämä TA:n tehtäviin aivan vieras lyhyen matkan pystyammunta on välttämätöntä harjoittelua TA:lle.

tverho · helmikuu 05, 2007, 16:36

Olen edellisen kanssa täysin samaa mieltä. Pystyammunta opettaa "rohkeata" liipaisua ja aseen liikkeen ennakointia. Samaa hommaa, jota joutuu tekemään muistakin epävakaista asennoista ampuessaan. Aina vakaa makuuasento ei ole mahdollinen ja ei sekään aina tukeva ole (pl. ampumakatos).

t tommi

MVe · helmikuu 07, 2007, 20:35

Ajatuksia ampumatekniikasta.

Jatkossa pyrin herättelemään ajatuksia ampumatekniikan eri osa-alueista pala palalta. Pyrin ensisijaisesti antamaan vinkkejä aloitteleville harrastajille ja tarjoamaan hieman muistin virkistystä kokeneemmille.

Olen aikaisemmissa yhteyksissä todennut itse harjoittelevani talviaikaan pääosin ilmakiväärillä sen edullisuuden vuoksi ja lisäksi sen vuoksi, että se opettaa hyvin laukaisutekniikkaa(liipaisutekniikkaa). Jokainen laukaisuvirhe tulee välittömästi esiin ja tulos näkyy heti lähellä olevassa taulussa, eli seuraa välitön laukauksen jälkeinen palaute. Laukaisutekniikka on ehkäpä tärkein asia pyrittäessä hyviin osumiin ja sen oppii parhaiten pienirekyylisellä aseella ja riittävällä toistomäärällä.

Laukaisutekniikassa tulisi opetella lisäämään puristusta silloin kun tähtäinkuva on paranemaan päin ja vastaavasti löysäämään puristusta kun tähtäinkuva huononee. Jos tähtäinkuvaa ei saa kohdalleen ja joutuu luonnollisen uloshengityksen loppuvaiheessa pidättelemään hengitystä reilusti yli 10s tulee usein tunne, että nyt on pakko laukaista ja seurauksena on lähes poikkeuksetta huono osuma. Tällaisessa tilanteessa täytyy opetella myös jättää laukaisematta, rentoutua, keskittyä uudelleen ja aloittaa alusta koko tähtäämis-laukaisutapahtuma.

Pelkällä laukaisutapahtuman mielikuvaharjoittelulla saa ihmeitä aikaan ilman kustannuksia, vain hieman omaa aikaa käyttämällä.

Kaikki tuntee käsitteen puristava laukaisu, mutta kuinka moni ei syyllisty koskaan nykäisemään, varsinkin nopeissa tilanteissa. Pitkällisen harjoittelun ja perusteellisen rutiinin saavutettuaan oppii myös nopeissa tilanteissa ja paineen alla tekemään puhtaan laukaisun. Tärkeämpää kuin loistava laukaisukoneisto on hyvä laukaisutekniikka.

Laukaisusutekniikan yhteydessä voi harjoitella mainiosti oikeaa tähtäämistä.

Kiväärillä ja pistoolilla ammuttaessa rautatähtäimin on tärkeää keskittyä pitämään katse tarkennettuna etutähtäimeen, ei maaliin.

Kokeneemmallakin ampujalla silmä mielellään tarkentaa välillä maaliin, välillä takatähtäimeen ja joskus jopa siihen tärkeimpään eli etutähtäimeen. Jos etutähtäin ei näy tähtäämisen aikana selväpiirteisenä seuraa yleensä varsinkin korosuunnan hajontaa.

Yllätys monelle lienee se, että kiikaritähtäimellä ammuttaessa katseen tarkentaminen ristikkoon on lähes yhtä tärkeää.

MVe · helmikuu 11, 2007, 20:02

Perusampumatekniikkaan jatkoa.

Kun laukaisu ja tähtääminen on hanskassa voi harjoitteluun yhdistää eri ampuma-asentoja. Olen monissa yhteyksissä karrikoiden sanonut, että koulutettu apinakin pystyy ampumaan ase hyvin tuettuna makuulta riittävän hyvin. Omassa harjoittelussa painopisteet karkeasti ovat n. 60% pystyasennosta ammunnan tai sen kaltaisesta asennosta tuelta ammunnan harjoittelua. 30% polvelta tai muusta siihen verrattavasta keskikorkeasta asennosta ampumista. Makuulta harjoittelen vain ehkäpä 10% kaikista laukauksista. Miksi sitten näin? Huolimatta, että TA-toiminnassa suurin osa laukauksista pyritään ampumaan makuulta ei se kaikissa tehtävissä ole aina mahdollista. Pystyasennosta ampuminen on kaikkein vaikeinta ja se vaatii kaikkein eniten huomiota. Jos pystyasennon saa harjoiteltua niin vakaaksi, että saa vaikkapa 300m etäisyydeltä puolet laukauksista kivääritaulun 10:n tai vaikkapa vain 9:n alueelle on varmasti oppinut hyvän asennon lisäksi puhtaan laukaisun salat riittävällä tavalla. Tämän jälkeen makuuasento ei paljon harjoittelua tarvitse.

Keskikorkea asento on seuraavaksi vaikein harjoiteltava ja sen tarve tulee esiin usein metsäisessä maastossa. Yllättävissä tilanteissa polvi- tai istuma-asento antaa huomattavasti näkösuojaa ja voi olla paras asento mistä näkee ampua kasvillisuuden yli kohtuullisen vakaasti.

Valitettavasti vain sekä pysty- että polviasennon tapaisten asentojen kouluttaminen tekstin välityksellä on hankalaa. Paras tapa opetella on kokenut kaveri mukana radalla, joka voi korjata virheitä ja estää virheellisten suoritusten opettelun. Kirjallisuudesta saa erittäin hyviä ohjeita perusampumatekniikkaan, jos ei pelkää opiskella ammunan saloja rata-ammunnan kautta. Kirjastot ovat ehkäpä helpoin tapa tutustua tähän maailmaan. Väitän edelleen, että hyvistä rata-ampujista on äärimmäisen helppo kouluttaa hyviä TA-ampujia ja väitän, että ampumatekniikassa voi hyödyntää paljon heidän oppejaan. Toki tulee muistaa, että rata-ammunnan asennot sinällään eivät kaikin osin palvele täydellisesti maastossa tapahtuvaa ammuntaa, mutta yhtäläisyyksiä on yllättävänkin paljon. Esimerkkinä voisin heittää esim. väitteen, että rata-ampujat ottavat tuulen keskimääräistä paremmin huomioon.

mamannon · helmikuu 11, 2007, 21:08

Itse olen oppinut sen mitä olen oppinut itse, ja mahdollisesti päin honkia. Kun aikanaan aloitin ammunnan harrastamisen erään yrityksen kerholla, kyse oli lähinnä mukavasta ajanvietteestä työkavereiden kesken, eikä mistään vakavasti otettavasta harrasteesta... Siten ammuimme vain makuulta.

Makuulta ampuminen alkoi kuitenkin tuntua tylsältä, ja aika pian siirryin muihin asentoihin. Niihin ei kuitenkaan ollut ketään neuvomassa, joten turvauduin kirjaston palveluihin. Löysin kaksi kirjaa, toisen pistooliammuntaa ja toisen kivääriammuntaa varten, mutta en enää muista kirjojen nimiä enkä tekijöitä. Molemmat käsittelivät kilpa-ammuntaa ja olivat mielestäni erinomaisia oppaita, joihin jokaisen ammunnan harrastajan kannattaisi tutustua, varsinkin, jos ei ole ketään kokeneempaa antamassa neuvoja.

T: mamannon

-------------------------------

Jos pidät kyseisiä kirjoja lukemisen arvoisina niin ota niistä selvää ja laita tiedot myös tuohon toiseen ketjuun.

http://www.takilta.fi/keskustelu/viewtopic.php?t=2199[/url]

Moderaattoriterveisin

LSa

Ei noita kirjoja enää löydy HelMet-hakupalvelusta.

T: mamannon

Willeri · helmikuu 13, 2007, 22:46

Tuo hengittämine minua ainkin "pitkään" askarruttannut. Etenkin anzhultsin kanssa ilmahirvenparissa.

miten hengitetään?!?! jotain kokeiltu, mutta se "oikea"?

mamannon · helmikuu 14, 2007, 20:57

Hengittämisellä ei mielestäni ole niin suurta väliä, jos ampuu bipodilla makuulta. Pitää vain olla mahdollisimman rennosti, jota helpottaa suun auki pitäminen.

Mutta jos ammut seisoaltaan, tilanne on täysin toinen: hengitystä pitää pidättää, aivan kuin sukeltaisit ilman happilaitteita. Tämä siksi, että seisaalteen ammuttaessa ei voi olla rentona, vaan kroppa on pidettävä ryhdissä jotta kontrolloimaton, tiedostamaton lihastoiminta (mukaan lukien hengittäminen) eliminoituu. Koska lihakset rentoina ihminen ei pysy pystyssä, vaan kaatuu maahan, on tuo kontrolloimaton lihastoiminta estettävä jännittämällä lihaksia.

Tilanne on siis aivan toinen kuin jollakulla rynnäkkökiväärimiehellä, joka ampuu selkä köyryssä. Selkä köyryssä ei pysty ampumaan tarkasti. Pitkällä kiväärillä ammuttaessa on ajateltava itsensä "torninosturiksi", eli pitää olla täydellisesti tasapainossa. Tällöin esimerkiksi liikkuvan maalin seuranta on helppoa ja täysin portaatonta pelkästään alaselkää kiertämällä. Tällöin ei kyynärpäätä tueta lantioon selkäranka mutkalla, niinkuin kilpa-ampujat saattavat tehdä, vaan olkavarsi lepää kylkiluita vasten, jolloin alaselkä on kropan "heikoin kohta", joka on pidettävä tasapainossa.

Pystyammunta on siis fyysisesti raskasta. Mutta kun lihastenhallinta kehittyy, ei tarvitse jännittää koko kroppaa, vaan vain niitä lihaksia, joita tarvitsee asentonsa hallintaan (ja se on hiton vaikeaa. Tavallisesti mulla keskeytyy vaikka pohkeen jännittäminen. Se saa kropan huojumaan, ja kun tilanne on taas hallinnassa, happi loppuu). Kuitenkin hengityksen pidättäminen on välttämätöntä: keuhkoissa pitäisi olla sen verran ilmaa, että on ikään kuin "pieni ylipaine" joka pitää ryhdin yläkropassa. Hengityksen pidättäminen pitäisi aloittaa samalla kun asetta nostaa olkapäälle. Laukaisun jälkeen pidätettään hengitystä vielä hetki.

T: mamannon

LSa · helmikuu 14, 2007, 22:08

~~Lainaus käyttäjältä: mamannon~~...Hengityksen pidättäminen pitäisi aloittaa samalla kun asetta nostaa olkapäälle. Laukaisun jälkeen pidätettään hengitystä vielä hetki.

Olen harrastuksissa tottunut toimimaan hapettomassa ympäristössä aktiivisesti jopa yli minuutin aikoja, mutta melkein menisin väittämään, että pystyammunnankin "hengenpidätykset" kohdistuvat kuitenkin lähinnä itse laukaisutapahtumaan, ei asennonhakuun tai edes tähtäämiseen.

Liiallinen hapeton puuhastelu haittaa ammuntaa heikentämällä mm. näkökykyä. Lisäksi useampi peräkkäin ammuttava laukaus hankaloituu happea kaipaavien lihastenkin takia.

Muita mielipiteitä?

MVe · helmikuu 14, 2007, 22:19

Kirjallisuutta divareita ja asetapahtumia kiertäville harrastajille.

Jos törmäät seuraaviin opuksiin, kannattaa ne lunastaa pois kuljeksimasta.

A.A.Jurjevin Urheiluammunta.

Jo aikuisen ikään ehtinyt opus, joka on alkuperältään venäläinen, mutta Karisto OY:n vuonna 1965 suomennettuna julkaisema 443 sivuinen, laajasti kiväärin ja pistoolin ampumatekniikkaa läpikäyvä kirja, jossa on myös asetekniikkaa ja ballistiikkaa.

Ei kannata kavahtaa ikää tai alkuperäismaata, kirja nimittäin pesee monta nykykirjaa mennen tullen. Kategoriaan OHITTAMATON OSTOS, jos jostain löytyy.

Pitkälti edelliseen perustuva Uuno Kurkisen kirjoittama Kivääriammunnan koulutusopas. Käsittelee vain kivääriammuntaa ja sisältää 168 sivua täyttä asiaa. Julkaisuvuosi 1971 ja julkaisija Länsi-Savon kirjapaino.

Menee kategoriaan HYVÄ OSTOS.

Ja uskokaa pois jo -50 luvulla, mistä Jurjevin opus on peräisin, on hallittu asioita, jotka nykyään usein unohtuvat.

Muistanette myös, että edesmenneen Suomen ja maailman ykkös TA:n alkuopit on ammennettu enemmän tai vähemmän rata-ammunnan ja metsästyksen parista.

MVe · helmikuu 14, 2007, 22:32

Hieman hengityksestä.

Normaalisti kivääriampuja pyrkii hengittelemään normaalisti. Esimerkiksi erittäin syvään hengen vetäminen juuri ennen hengityksen pidätämistä saattaa aiheuttaa huimausta. Siis ei suositeltava tapa.

Itse pyrin hengittelemään tasaisesti aina siihen saakka kunnes olen saanut aikaan tyydyttävän asennon ja juuri ennen hengittyksen pidättämistä "hengähdän" hieman syvempään pari kertaa. Hengitystä pyrin pidättämään juuri ennen laukaustapahtumaa siinä vaiheessa kun luonnollinen uloshengitys loppuu. Siis ei korostetusti keuhkoja tyhjäksi. Hengityksen pidättämisen kesto alle 10s.

Tapoja on erilaisia, mutta näillä perusperiaatteilla ei ainakaan suuria virheitä synny.

ampuja · helmikuu 16, 2007, 18:03

Niin siitä hengityksestä. Mitä tulee pystyammuntaan niin siinä kilpa-ampujat opettavat ettei tähtäystä saa venyttää yli 9s. tuon jälkeen on ase otettava "alas" ja aloitettava asennon haku alusta. Itse ammun kilpaa sal riistamaalia sekä ilmahirveä ja olen tottunut siihen että kun nosta asetta poskelle niin vedän henkeä hiukkasen normaalia enemmän sisään ja samantien alan puhaltaa sitä hiljaisesti ulos niin että vielä vähän aikaa laukauksen jälkeenkin on hyvä olo. Tarkoitan etten sitä ilmaa mitenkään puhku ulos vaan tavallaan sen omaa vauhtia. Näin ollen ei aseeseen tule hengityksestä johtuvaa heiluntaa. Samalla tyylillä ammun pystystä eli ennen tähtäystä hengitän sisään ja sen jälkeen pidätän hengitystä ja puhallan vähän ulos. En kuitenkaan pidä tähtäystä yllä yli 15s vaan sen jälkeen otan aseen alas ja aloitan alusta etsien sen hyvän asennon (ja hengitän tietysti siinä välissä ). Tässä omia kokemuksiani. Tapoja on monia ja jokaisen on vain löydettävä se oma.