asiaa ei tosiaan monesti tuu ajateltua suomalaisena pahvinpuhkojana...ootin hieman erilaista dokkaria(mtv3 45min special israelin TAista),kuten touhu täällä yleensä on,tekniikkaa pursuavaa pullistelua mutta sotilaista tuotiin esiin inhimillinen puoli ja heitä oikeasti haittasi tunne "terroristin",mutta silti ihmisen ja jopa tuttavansa eliminoiminen.
voiko tunnetta kuvata kun tositarkoituksella katsoo mildottinsa läpi oikeaa ihmistä...on ehkä eri asia ku kohteena on teeri tai pahvitaulu.
mutta onko kukaan ajatellut mitä varten harjoitellaan ampumista janttereihin?ja kuka pystyy puristamaan liipaisinta tositilanteessa?
Ajattelin ensin että enpä pistä mitään, mutta pistänpä kumminkin.
Pisti nimittäin ajattelemaan. Näin maallikkona tuli mieleen seuraavaa:
Mielestäni dokkari oli aika yllättävästi koottu (juuri edellä olevan kirjoittajan huomauttamalla tavalla) koska siinä paneuduttiin tarkka-ammunnan moraaliseen puoleen.
Mielestäni jokaisella on oikeus kuolla sen puolesta, mihin uskoo, mutta ei tappaa sen puolesta - siinä mennään toisen ihmisen alueelle.
On myös sanottu, että tarkka-ampujat lähentelevät enemmän puhdasta murhaamista kuin tavalliset puskajussit. Onhan siinä perää. Siinä missä tykkimies tms. isomman aseen käyttäjä ei voi olla varma alueella olevista siviileistä ja muista, tarkka-ampuja valitsee kohteen maali-hierarkian mukaisesti (tai sitten ei, kuten muutamat uutiskuvat Bosniasta ja muualta ovat näyttäneet)
En ole koskaan ymmärtänyt termien "tappaminen" ja "murhaaminen" eroja. Jossain mielessä niitä ei ole, korkeintaan se murhaamisen lyhyt harkinta-aika. Tällä harkinta-ajalla tuntui kuitenkin olevan tiettyjä psykologisia vaikutuksia. Dokkarissa nimittäin tuli vahvasti sellainen tunne, että kavereilla oli jälkikäteen vaikeuksia omantuntonsa kanssa juuri tuon tarkka-ammunnan luonteen - harkinnallisuuden tähden. Merkillisintä siinä oli vielä se, että he avoimesti myönsivät nauttineensa siitä alussa, joskaan ei jälkikäteen. Tuli ilmi jopa ns. Jumalana olemisen tunne, mikä kieltämättä antaa tarkka-ampujista (JOS asia yleistettäisiin) aika perverssin kuvan.
Totuus lienee se, että tehokkaan tarkka-ampujan täytyy kuitenkin loppujen lopuksi tappaa omia tuntemuksiaan monta kertaa useammin kuin eliminoituja kohteitaan. (Jos jotakuta kiinnostaa lukea eliminoimisen psykologisista vaikutuksista ja herättävistä tunteista, hyvä valinta on Rudolf Hössin Auschwitzin komendantti.)
Eli: Toista ihmistä ei voi tappaa tappamatta samalla jotain itsestään.
Itseltäni jäi kisaanvalmistautumiskiireiden takia dokkari väliin, ilmeisesti oli koht hyvä.
Tätä tulee usein mietittyä että kuka tähän hommaan oikeasti pystyisi ja pystyisikö itse.
Tätähän ei mikään rauhanajan testi taida paljastaa.
Itse kyllä uskoisin että pystyisin tarpeen niin vaatiessa.
Voisi kuvitella että mikäli vihollinen tunkeutuu kansalaisiamme surmaten niin siinä vaiheessa taistelutahto voittaa mahdolliset moraaliset ongelmat niin että ainakaan oikeutusta touhulle ei ole vaikea löytää.
Tämä on muuten aiheena hyvin mielenkiintoinen ja tähän olisikin mielestäni syytä paneutua jotenkin yleisellä tasolla, jos mietitään esim ta valinta kriteerejä. Jostain snipercountryn linkeistä löysin tietoa että jenkeissä osana valintaa kai käytetään myers&briggs persoonalisuustestiä. Mikäli tulos on esim ISTP eli inntrovertti, tunteva, ajatteleva, spontaani niin tämä voisi olla hommaan haluttava tyyppi. Mutta ei lainkaan VÄLTTÄMÄTTÄ. Tein itse kyseisen testin ja sain tulokseksi ISTJ eli introvertti, tunteva, ajatteleva, päättävä. Pitää tietenkin muistaa että jos on etukäteen ottanut selvää minkä suuntainen testin tulos pitäisi olla ta-alla niin vastauksetkin voivat olla sinnepäin tiedostamattomasti vedätettyjä. Kuitenkin tiedän olevani introvertti oikeasti jo harrastusteni pohjalta: Viihdyn omissa oloissani kalastaen, metsästäen, tehden kivääriini uutta tukkia. Jenkkiläisillä sivustoilla kyseistä persoonallisuustyyppiä kuvataan perinteiseksi jossainmäärin konservatiiseksi, isäänmaanystäväksi ja sotilaallisuutta kuvastavaksi tyypiksi, jolla on selvä käsitys oikeasta ja väärästä,moraalista ja päläpälä.
Mutta mielenkiintoista olisi tietää kuka todellisuudessa toimii konemaisesti rauhanaikana opittua hyödyntäen ja kuka luhistuu henkisesti.
Lainaus käyttäjältä: JpL
Mielestäni jokaisella on oikeus kuolla sen puolesta, mihin uskoo, mutta ei tappaa sen puolesta - siinä mennään toisen ihmisen alueelle.
En näe ihmisen vahingoittamista tai tappamista oikeutena, vaikka puhutaankin oikeudesta voimakeinojen käyttöön tai itsensä/maansa puolustamiseen. Nähdäkseni hätävarjelutilanteessa tai voimankäyttötilanteessa minulla on velvollisuus tehdä se, mitä on tehtävissä (tietyin rajoituksin ja noudattaen tiettyjä periaatteita, esim Suomen Laki). Joidenkin henkilöiden oma toiminta johtaa siihen, että "heidän alueelleen on mentävä". Ratkaisevaa on miksi ja miten se tehdään.
Suomen kannalta kysymys sodasta on helppo. Jos joku hyökkää, niin me puolustamme maatamme ja kansaamme. Meidän ei ainakaan toistaiseksi tarvitse miettiä valloitussotaan lähtemistä ja vieraalla maalla sotimista maallisen hyödyn puolesta (en viittaa tällä mihinkään tiettyyn valtioon, joka tällä hetkellä näin toimisi).
Velvollisuus tappaa toinen ihminen kuuluu onneksi pääsääntöisesti sotaan. Jos jätät tappamatta silloin kun pitäisi, tulet A) itse tapetuksi B) toverisi tapetaan C) siviilejä tapetaan D) maasi ja kansasi kärsii tai tuhoutuu. Sodassa on pienen maan kannalta kysymys selviytymisestä. Vapaus ja muut oikeudet eivät ole ilmaisia. Rauhan aikana niistä maksetaan hiellä, ajalla ja rahalla. Sodassa ne lunastetaan verellä.
Jos sinut tapetaan, niin kuka elättää perheesi, kasvattaa lapsesi, suojelee perhettäsi? Kenet sinut tappanut tappaa seuraavaksi?
Oikeudet ovat jotain minkä kohdalla voi valita käyttääkö kyseistä oikeutta vai ei.
Velvollisuus on jotain, mikä on tehtävä, halusi tai ei.
Lainaus käyttäjältä: JpL
On myös sanottu, että tarkka-ampujat lähentelevät enemmän puhdasta murhaamista kuin tavalliset puskajussit. Onhan siinä perää. Siinä missä tykkimies tms. isomman aseen käyttäjä ei voi olla varma alueella olevista siviileistä ja muista, tarkka-ampuja valitsee kohteen maali-hierarkian mukaisesti (tai sitten ei, kuten muutamat uutiskuvat Bosniasta ja muualta ovat näyttäneet)
Ihan tutkimustenkin mukaan tappaminen on helpompaa, mitä kauempaa se tehdään ja erityisesti silloin kun ei tarvitse nähdä tekonsa seurauksia. On tietysti eri asia ampua taistelutilanteessa verrattuna pahaa aavistamattoman vihollisen ampumiseen kylmänrauhallisesti. Optiikka tuo vihollisen tavallaan lähelle, ikäänkuin lähitaisteluetäisyydelle. Taistelutilanteessa on usein selkeä tapa tai tule tapetuksi olosuhde. Tämä helpottaa aseen käyttöä osalla ihmisistä. Pelkkä aseen laukaiseminen taistelutilanteessa on ollut ongelma historian taistelukentillä. Samoin tahallinen ohi ampuminen. Jenkit ovat saaneet nostettua aseen laukaisemisen taistelutilanteessa Korean sodan noin 55% Vietnamin yli 90%. Toisessa maailmansodassa jenkeillä se oli 20% tienoilla. Tässä ei vielä puhuta tähdätyistä laukauksista kohti vihollista, vaan ainoastaan aseen laukaisemisesta. Nämä olivat muistaakseni Marshall nimisen tutkijan tuloksiin perustuvia lukuja. Koulutus on kehittynyt rapakon takana, tässäkin suhteessa.
Lainaus käyttäjältä: JpL
En ole koskaan ymmärtänyt termien "tappaminen" ja "murhaaminen" eroja.
Tappaminen on neutraali sana. Se tarkoittaa hengen ottamista joltain elolliselta. Siihen ei sinällään sisälly mitään "arvolatausta" tai käsitystä oikeasta/väärästä, hyvästä/pahasta. Ne hörhöt joiden mielestä minkä tahansa elollisen tappaminen on hirveää, kauheaa ja aina väärin, voisivat vaikka miettiä paljonko yhtälailla elollisia bakteereja ja viruksia, joilla on "yhtäläinen oikeus elämään kuin kaikella muullakin elollisella", heidän omat kehonsa tappavat jatkuvasti. Tappaminen ja tapetuksi tuleminen esiintyvät kaikkialla luonnossa. Kyse on siitä, millaiset rajat asetetaan sille, mikä on hyväksyttävää tappamista ja mikä ei.
Vanhan testamentin kymmenestä käskystä, oliko se nyt kuudes, "Älä tapa" on käännösvirhe. Alkuperäinen heprean kielinen sana oli murhaamista, ei tappamista tarkoittava sana. Vielä 1500-luvun King Jamesin raamatussa käsky kuului "thou shall not murder". Jossain vaiheessa käännösvirhe yleistyi. Kysykää asiaa keneltä tahansa heprean kielen käännöskurssin käyneeltä teologilta tai muulta kyseistä kieltä osaavalta. (Virhe on tiedossa, mutta siitä ei puhuta eikä myöskään korjata -kuulostaako tutulta.)
Murhaaminen sisältää tappamisen + "arvolatauksen". Eli kyseinen tappaminen tapahtui ilman hyväksyttävää syytä, kyseessä ei ollut vahinko tai hetken mielijohde vaan vakaa harkinta.
Lainaus käyttäjältä: JpL
Totuus lienee se, että tehokkaan tarkka-ampujan täytyy kuitenkin loppujen lopuksi tappaa omia tuntemuksiaan monta kertaa useammin kuin eliminoituja kohteitaan. (Jos jotakuta kiinnostaa lukea eliminoimisen psykologisista vaikutuksista ja herättävistä tunteista, hyvä valinta on Rudolf Hössin Auschwitzin komendantti.)
Eli: Toista ihmistä ei voi tappaa tappamatta samalla jotain itsestään.
Ei välttämättä ihan näinkään. Tappamista ja sen psykologisia seurauksia on tutkittu jo jonkin aikaa. Tietoa löytyy avoimista lähteistä. Osittain on kysymys yksilöstä, osittain koulutuksesta, osittain TA:n omista arvoista ja käsityksistä, osittain konfliktista joka on kyseessä jne.
Pähkinänkuoressa: TA:n on tehtävä itselleen selväksi mitä tekee ja miksi. Kaikista ei ole luonnostaan TA-tehtäviin, mutta melkein kaikki voidaan kouluttaa niihin. Joidenkin kohdalla se vaatisi vaan enemmän aikaa ja vaivaa.
Toisen ihmisen tappamisella on hintansa. Kuinka korkea se on, riippuu monesta seikasta. Tutkimusten mukaan joillakin ei ole mikään jäänyt vaivaamaan, joillakin ainoastaan joku tietty yksittäinen tapaus, jotkut eivät ole pystyneet elämään tunnonvaivojensa kanssa. Moni asia vaikuttaa. Yksilön kannattaa toimia omantuntonsa mukaan. Vaivaamaan voi jäädä myös se, ettei tehnyt velvollisuuttaan ja sen vuoksi toiset kuolivat.
Tuota Rudolf Hössin Auschwitzin komendantti -kirjaa en ole lukenut. Nimestä päätellen se ei käsittele rintamalla toimimista toisia sotilaita vastaan. Olen lukenut useamman tutkijan kirjoittamia kirjoja sodassa tappamisesta ja useita sodan käyneiden miesten kirjoja, sekä omaelämänkertoja että romaaneja (siis rintamamiesten kirjoittamia). Ensisijaisesti suosittelen Dave Grossmanin kirjaa "On killing", se on huomattavasti helppolukuisempi kuin joidenkin psykologien kirjat ja sisältää paljon asiaa. Aiheesta kannattaa lukea enemmän kuin yksi kirja, mutta jos lukee vain yhden niin "on killing" on hyvä vaihtoehto.
Tappamisesta minulla on tietoa vain kirjoista ja kuultuna henkilöiltä, jotka ovat sitä tehneet. Toivottavasti tilanne ei sen suhteen koskaan muutu.
Toiseen ihmiseen käsiksi käymisestä ja muunkin kun tunteiden satuttamisesta on jonkin verran kokemusta. (Adrenaliini on tuttu aine elimistössä.) Eivät ole hyviä kokemuksia, mutta helpottavat ymmärtämään sellaiseen äärimmäisyyteen kuin tappaminen, liittyviä kysymyksiä.
Jostain olen lukenut tällaisen ajatuksen (mainitsisin lähteen jos muistaisin):
"Ihminen joka ei ole missään olosuhteissa valmis tappamaan, on ihminen joka ei rakasta mitään tai ketään enemmän kuin itseään."
Lainaus käyttäjältä: Make
Samoin minulta, tosin muiden kiireiden takia. Ehkä ensi vuonna pääsisi kilpailemaan.
Lainaus käyttäjältä: Make
Tätä tulee usein mietittyä että kuka tähän hommaan oikeasti pystyisi ja pystyisikö itse.
Sama käynee mielessä kaikilla näitä juttuja vakavasti harjoittelevilla. Varmaa on vain jo tapahtuneet asiat. Tulevasta on vain todennäköisyyksiä.
Tulikasteen merkitystä korostettiin aikanaan niin paljon, että (jos oikein muistan) joukko joka epäonnistui tulikasteessa hajoitettiin täydennysmiehiksi muihin joukkoihin. Muistaakseni myöhemmin on havaittu, että joissain tapauksissa toinen kerta on vaikeampi kuin ensimmäinen.
Lainaus käyttäjältä: Make
Mutta mielenkiintoista olisi tietää kuka todellisuudessa toimii konemaisesti rauhanaikana opittua hyödyntäen ja kuka luhistuu henkisesti.
Niin olisi. Taitaa riippua paljolti myös siitä, millaisiin paikkoihin joutuu. Tilastollisesti ratkaisevinta lienee koulutus ja harjoittelu.