Hyvää keskustelua ja hyviä kysymyksiä. Liittyy jopa siinä määrin tämän palstan varsinaiseen alueeseen että aika harvoin taitaisi kansainvälisissä kovapanosammunnoissakaan löytyä tuliasema jossa on tasainen hyvä matala asento, vaikka näin radalla usein ammutaankin. Suomi on niin hiton täynnä pusikkoa, heinikkoa ja muuta estettä, että pötköttelyammunnasta on aika vähän hyötyä maastossa. Asutuskeskuksessa ehkä tilanne saattaisi olla toinen...?
Mä tiedostan olevani melko huono ampumaan ellei asetta saa tuettua kohtalaisesti, joten olen yrittänyt huolehtia että metsästyspaikoissa olisi mahdollisimman hyvä ampuma-asento. Metsästän pääsääntöisesti itse rakentamistani kyttikopeista, joissa olen huolehtinut että ergonomia on parempi kuin se perinteinen 10cm leveä ikkunanlauta johon saa etutukin tuettua. Eli ampujan oikealla puolella (oikeakätisenä) on sellainen pöytä jolle saa aseen tuettua sekä edestä (bipodi) että takaa (vasen käsi perän alla). Muuten yritän katsoa sellaisen paikan että saa heinäpaalista, puusta, kivestä, mättäästä, puunrungosta, tukkipinosta tms tukea. Monta kertaa on jäänyt ampumatta jos matka on sen verran pitkä ettei ristikko tahdo rauhoittua.
Radalla pitäisi treenata paljon enemmän vapaalta kädeltä, nopeasti, huonolta tuelta, istuen, polvelta yms. Muutenkin treeni on ollut luvattoman vähissä viime aikoina, mikä käytännössä tarkoittaa että vaikeammat paikat sitten vaan jättää ampumatta jos ei ole luottoa omiin taitoihin. Mä väittäisin että reagoivat maalit olisivat tähän tosi hyvää harjoitusta mutta niiden käyttö on aika rajoittunutta ratamääräysten takia. Välitön palaute onnistumisesta tai epäonnistumisesta kouluttaisi ymmärtämään tähdätessä ja laukaistessa mikä on riittävän hyvä ja mikä ei. Nyt kun roimii 10 laukausta ja lopulta taulussa on x kokoinen kasa tai y kpl reikiä, niin ei siitä oikein sellaista ahaa-elämystä synny.
Mulla keskiverto ampumamatka metsästyksessä on jotain 100 metrin nurkilla. Pisin laukaus on ollut noin 200 metriä pellolla seisseeseen peuraan. Huteja olen ampunut kyyhkystä piekkarilla hätiköiden ja latvateerestä kiväärillä kun en tajunnut välissä olevan heinänkorsia (ainakin sain vakuutettua itselleni että vika oli siinä). Juoksevaan eläimeen vapaalta kädeltä en ole koskaan uskaltanut yrittää, jokainen kiväärillä ampumani riistalaukaus on jonkinlaiselta tuelta ammuttu. On ollut mätästä, reppua, tukkipinoa, kyttikopin pöytää, heinäpaalia, oksaa, kalliota, ladon seinää, polviasentoa...
Tuo stressi on myös asia joka sotkee asioita ja sitä on vaikea simuloida. Ehkä se liikunta sitä vähän simuloi, mutta on se silti eri asia. Ekan kerran kun oli hirvi ristikossa niin hirvihorkka oli aivan helvetillinen. Ei toivoakaan saada ammuttua. Pulssi joku 180, kädet tärisee ja henki loppuu. Ei sitä usko ennen kuin itse kokee. Nykyisinkin huomaa että hengitys kiihtyy ja pulssi kohoaa, mutta on se nykyisin jo helpompi hallita. Mutta se on osa harrastuksen hienoutta, että jännittää. Ainakin isompaa eläintä ampuessa kun on vastuussa jahtipäällikölle ja ohilaukaus tietää pitkiä talkoita muulle porukalle haavakkoa etsittäessä epäonnistumisen pelko on tervettä. Veikkaan, että jos kohde kävelee kahdella jalalla ja omaa itsekin tulivoimaa ei jännitä ainakaan vähempää...